Vital Debris
2025, solo exhibition
Porvoo Art Hall (FI)
Exhibition text: Pontus Purokuru
Artwork photos: Angel Gil
Installation photos: Anna Niskanen
2025, solo exhibition
Porvoo Art Hall (FI)
Exhibition text: Pontus Purokuru
Artwork photos: Angel Gil
Installation photos: Anna Niskanen
Vital Debris
2025
acrylic, aluminium powder,
marble powder, pigment on linen
120x110x5cm
Archival Remain
2025
acrylic, aluminium powder,
marble powder on linen
100x120x5cm
Motherboard
2025
acrylic, aluminium powder,
marble powder, pigment on linen
120x100x5cm
Dermal Spread
2025
acrylic, aluminium powder,
marble powder, pigment on linen
180x150x5cm
Synthetic Terrain
2025
acrylic, aluminium powder,
marble powder, pigment on linen
180x150x5cm
Trypophobia
2025
acrylic, aluminium powder,
marble powder on linen
180x150x5cm
Eyedra
2025
ink on paper, framed
41 x 33 cm
Mammary Array
2025
ink on paper, framed
41 x 33 cm
Ocular Sheet
2025
ink on paper, framed
41 x 33 cm
Haptic Surface
2025
ink on paper, framed
41 x 33 cm
Exhibition text
(EN)
Taru Happonen paints like an archaeologist, examining satellite images, cells, motherboards, and skin surfaces from the perspective of another time. In the paintings, hardly anything human can be seen. She performs a dissection of an environment caught in a stage of slow collapse and mutation.
As one can read daily in the news, we are living in an age of planet-wide destruction. At the same time, however, new biological, geological, and synthetic species emerge: plastic-eating bacteria and new types of stone formed from the fossil industry waste. The living, the non-living, and the artificial blend into one another, this era merging with the one to come. The world changes regardless of human feelings, moving toward a time beyond human existence.
Sometimes change only becomes perceptible by shifting the scale of observation. This is the fundamental movement in the exhibition: zooming in and out of the human experience.
Hole- and eye-like forms recur in the works at different scales, as do circuit-like diagrams resembling circuit boards. Similar structures also repeat in nature across scales. Tree leaves contain “eyes” at the microscopic level, as do cells. Networks of neurons resemble the traces on a computer motherboard, and both resemble satellite images of airports and cities. These structures optimise the transmission of signals and energy efficiency. Nervous systems with their synapses, transistors with their logic gates, and cities with their street networks demonstrate how the regularities of physics scale across levels.
The works incorporate marble, stone, and aluminium powder, along with glue, paper, and wood. In the choice of materials, a similar kind of interweaving takes place as in the scales and temporal dimensions depicted in the works. Their colours and materials adapt to the concrete and aluminium of Porvoo Art Hall, just as a living species always adapts to its prevailing environment. The exhibition explores the layers of deep geological time and movements on scales beyond human experience, and as a whole it is at once tender and unsettling.
Reaching towards the sculptural, the paintings evoke the way two-dimensional surfaces become three-dimensional forms by being wrapped or folded. When the surface of the beings is peeled away and unfolded, as happens in several of Happonen’s works, one returns to the two-dimensional plane.
The end of painting on canvas has long been declared, and art education today emphasises expanded forms of visual art. Happonen demonstrates that painting executed on a rectangular canvas still holds power. Even if the works appear non-human, they remind us why humankind has gazed at painted surfaces for thousands of years: because for a moment they can transport us from the midst of the visible to where we cannot see.
Pontus Purokuru
(FI)
Taru Happonen maalaa kuin arkeologi, joka tutkii satelliittikuvia, soluja, emolevyjä ja ihon pintoja toisesta ajasta käsin. Maalauksissa ei näy juuri mitään inhimillistä. Happonen tekee ruumiinavausta ympäristölle, joka elää hitaan romahtamisen ja mutaation vaihetta.
Kuten uutisista voi päivittäin lukea, elämme planeetanlaajuisen tuhon aikakautta. Samalla kuitenkin syntyy uusia biologisia, geologisia ja synteettisiä lajeja: muovia syöviä bakteereita ja uusia kivilaatuja, joihin sulautuu fossiilitalouden jätteitä. Elävä, eloton ja keinotekoinen sekoittuvat, tämä aika sulautuu tulevaan. Maailma muuttuu ihmisen tunteista välittämättä, ihmislajin tuolle puolen.
Joskus muutos hahmottuu vain muuttamalla tarkastelun mittakaavaa. Tämä on näyttelyssä esiintyvä perusliike: zoomaaminen sisään ja ulos ihmiskokemuksesta.
Reikämäiset ja silmämäiset muodot toistuvat teoksissa erilaisissa kokosuhteissa, samoin virtapiirimäiset kytkentäkaaviot. Myös luonnossa toistuvat samankaltaiset rakenteet läpi mittakaavojen. Puiden lehdet sisältävät ”silmiä” mikroskooppisella tasolla, samoin solut. Neuronien verkosto muistuttaa tietokoneen emolevyn ratoja, ja molemmat muistuttavat satelliittikuvia lentokentistä ja kaupungeista. Rakenteet optimoivat signaalien siirtoa ja energiatehokkuutta. Hermostot synapseineen, transistorit logiikkaportteineen ja kaupungit katuverkostoineen osoittavat, miten fysiikan säännönmukaisuudet skaalautuvat.
Teoksissa on käytetty marmori-, kivi- ja alumiinijauhetta, liimaa, paperia ja puuta. Materiaalivalinnoissa tapahtuu samanlaista yhteenkietoutumista kuin teosten kuvaamissa mittakaavoissa ja ajan ulottuvuuksissa. Väri- ja materiaalimaailmoiltaan teokset sopeutuvat Porvoon Taidehallin betoniin ja alumiiniin, kuten elävä laji aina sopeutuu senhetkiseen ympäristöönsä. Näyttely käsittelee syvän geologisen ajan kerrostumia ja ihmiskokemukselle vieraiden kokoluokkien liikettä. Kokonaisuus on yhtä aikaa hellä ja häiritsevä.
Maalaukset kurottavat kohti veistoksellisuutta, niin kuin kaksiulotteisista pinnoista syntyy kolmiulotteisia olioita käärimällä ja taittamalla. Kun olioilta kuoritaan pinta ja se levitetään auki, kuten useammassa Happosen teoksessa tapahtuu, palataan kaksiulotteiselle tasolle.
Kankaalle tehtävien maalausten loppua on julistettu pitkään, ja taideopetuksessa painotetaan nykyään laajennettua kuvataidetta. Happonen osoittaa, että suorakaiteen muotoiselle kankaalle tehdyssä maalauksessa on voimaa. Vaikka teokset vaikuttavat ei-inhimillisiltä, ne muistuttavat siitä, miksi ihmislaji on tuhansia vuosia katsonut maalattua pintaa: koska se voi hetkellisesti siirtää meidät näkyvän keskeltä sinne, mihin emme näe.
Pontus Purokuru
(SE)
Taru Happonen målar som en arkeolog. Hon undersöker satellitbilder, celler, moderkort och hudens yta ur en annan tids perspektiv. I målningarna syns knappast något mänskligt. Hon utför en dissektion av en omgivning som befinner sig i ett skede av långsam kollaps och mutation.
Som man dagligen kan läsa i nyheterna, lever vi i en tid av planetomfattande förstörelse. Samtidigt uppstår nya biologiska, geologiska och syntetiska arter: plastätande bakterier och nya stentyper i vilka avfallsprodukter från fossilindustrin smälter in. Det levande, det livlösa och det konstgjorda blandas samman, denna tid flyter ihop med den kommande. Världen förändras utan hänsyn till människans känslor, till tiden efter människan(s existens).
Ibland blir förändringen synlig först när man ändrar på betraktandets skala. Detta är grundrörelsen som förekommer i utställningen: att zooma in och ut ur människans erfarenhet.
Hålformade och ögonliknande former återkommer i verken i olika skalor, likaså kretskortsliknande kopplingsscheman. Även i naturen upprepas liknande strukturer genom olika skalnivåer. Trädens blad innehåller ”ögon” på mikroskopisk nivå, likaså cellerna. Neuronernas nätverk påminner om moderkortets ledningsbanor, och båda påminner i sin tur om satellitbilder av flygplatser och städer. Strukturerna optimerar överföringen av signaler och energieffektivitet. Nervsystemen med sina synapser, transistorerna med sina logikportar och städerna med sina gatunät visar hur fysikens lagbundenheter skalar upp.
I verken har använts marmor-, sten- och aluminiumpulver, samt lim, papper och trä. I materialvalen sker en liknande sammanflätning som i de skalor och tidsdimensioner som verken skildrar. Färgerna och materialen som används i verken passar in med Borgå Konsthalls betong och aluminium, såsom en levande art alltid anpassar sig till sin rådande omgivning. Utställningen behandlar de djupa geologiska tidernas lager och rörelser i skalor som är främmande för människans erfarenhet. Helheten är på samma gång öm och störande.
Målningarna sträcker sig mot det skulpturala, som när tvådimensionella ytor blir till tredimensionella gestalter genom att rullas eller vikas. När ytan på gestalterna skalas av och vecklas ut, vilket sker i flera av Happonens verk, återvänder man till den tvådimensionella nivån.
Målning på duk har länge förklarats höra till det förflutna, och konstundervisningen betonar numera de utvidgade konstformerna. Happonen visar att måleri utförd på rektangulär duk har kraft. Även om verken verkar icke-mänskliga, påminner de oss om varför människan i tusentals år har betraktat den målade ytan: för att den för ett ögonblick kan förflytta oss från det synligas mitt till det som vi inte kan se.
Pontus Purokuru
(EN)
Taru Happonen paints like an archaeologist, examining satellite images, cells, motherboards, and skin surfaces from the perspective of another time. In the paintings, hardly anything human can be seen. She performs a dissection of an environment caught in a stage of slow collapse and mutation.
As one can read daily in the news, we are living in an age of planet-wide destruction. At the same time, however, new biological, geological, and synthetic species emerge: plastic-eating bacteria and new types of stone formed from the fossil industry waste. The living, the non-living, and the artificial blend into one another, this era merging with the one to come. The world changes regardless of human feelings, moving toward a time beyond human existence.
Sometimes change only becomes perceptible by shifting the scale of observation. This is the fundamental movement in the exhibition: zooming in and out of the human experience.
Hole- and eye-like forms recur in the works at different scales, as do circuit-like diagrams resembling circuit boards. Similar structures also repeat in nature across scales. Tree leaves contain “eyes” at the microscopic level, as do cells. Networks of neurons resemble the traces on a computer motherboard, and both resemble satellite images of airports and cities. These structures optimise the transmission of signals and energy efficiency. Nervous systems with their synapses, transistors with their logic gates, and cities with their street networks demonstrate how the regularities of physics scale across levels.
The works incorporate marble, stone, and aluminium powder, along with glue, paper, and wood. In the choice of materials, a similar kind of interweaving takes place as in the scales and temporal dimensions depicted in the works. Their colours and materials adapt to the concrete and aluminium of Porvoo Art Hall, just as a living species always adapts to its prevailing environment. The exhibition explores the layers of deep geological time and movements on scales beyond human experience, and as a whole it is at once tender and unsettling.
Reaching towards the sculptural, the paintings evoke the way two-dimensional surfaces become three-dimensional forms by being wrapped or folded. When the surface of the beings is peeled away and unfolded, as happens in several of Happonen’s works, one returns to the two-dimensional plane.
The end of painting on canvas has long been declared, and art education today emphasises expanded forms of visual art. Happonen demonstrates that painting executed on a rectangular canvas still holds power. Even if the works appear non-human, they remind us why humankind has gazed at painted surfaces for thousands of years: because for a moment they can transport us from the midst of the visible to where we cannot see.
Pontus Purokuru
(FI)
Taru Happonen maalaa kuin arkeologi, joka tutkii satelliittikuvia, soluja, emolevyjä ja ihon pintoja toisesta ajasta käsin. Maalauksissa ei näy juuri mitään inhimillistä. Happonen tekee ruumiinavausta ympäristölle, joka elää hitaan romahtamisen ja mutaation vaihetta.
Kuten uutisista voi päivittäin lukea, elämme planeetanlaajuisen tuhon aikakautta. Samalla kuitenkin syntyy uusia biologisia, geologisia ja synteettisiä lajeja: muovia syöviä bakteereita ja uusia kivilaatuja, joihin sulautuu fossiilitalouden jätteitä. Elävä, eloton ja keinotekoinen sekoittuvat, tämä aika sulautuu tulevaan. Maailma muuttuu ihmisen tunteista välittämättä, ihmislajin tuolle puolen.
Joskus muutos hahmottuu vain muuttamalla tarkastelun mittakaavaa. Tämä on näyttelyssä esiintyvä perusliike: zoomaaminen sisään ja ulos ihmiskokemuksesta.
Reikämäiset ja silmämäiset muodot toistuvat teoksissa erilaisissa kokosuhteissa, samoin virtapiirimäiset kytkentäkaaviot. Myös luonnossa toistuvat samankaltaiset rakenteet läpi mittakaavojen. Puiden lehdet sisältävät ”silmiä” mikroskooppisella tasolla, samoin solut. Neuronien verkosto muistuttaa tietokoneen emolevyn ratoja, ja molemmat muistuttavat satelliittikuvia lentokentistä ja kaupungeista. Rakenteet optimoivat signaalien siirtoa ja energiatehokkuutta. Hermostot synapseineen, transistorit logiikkaportteineen ja kaupungit katuverkostoineen osoittavat, miten fysiikan säännönmukaisuudet skaalautuvat.
Teoksissa on käytetty marmori-, kivi- ja alumiinijauhetta, liimaa, paperia ja puuta. Materiaalivalinnoissa tapahtuu samanlaista yhteenkietoutumista kuin teosten kuvaamissa mittakaavoissa ja ajan ulottuvuuksissa. Väri- ja materiaalimaailmoiltaan teokset sopeutuvat Porvoon Taidehallin betoniin ja alumiiniin, kuten elävä laji aina sopeutuu senhetkiseen ympäristöönsä. Näyttely käsittelee syvän geologisen ajan kerrostumia ja ihmiskokemukselle vieraiden kokoluokkien liikettä. Kokonaisuus on yhtä aikaa hellä ja häiritsevä.
Maalaukset kurottavat kohti veistoksellisuutta, niin kuin kaksiulotteisista pinnoista syntyy kolmiulotteisia olioita käärimällä ja taittamalla. Kun olioilta kuoritaan pinta ja se levitetään auki, kuten useammassa Happosen teoksessa tapahtuu, palataan kaksiulotteiselle tasolle.
Kankaalle tehtävien maalausten loppua on julistettu pitkään, ja taideopetuksessa painotetaan nykyään laajennettua kuvataidetta. Happonen osoittaa, että suorakaiteen muotoiselle kankaalle tehdyssä maalauksessa on voimaa. Vaikka teokset vaikuttavat ei-inhimillisiltä, ne muistuttavat siitä, miksi ihmislaji on tuhansia vuosia katsonut maalattua pintaa: koska se voi hetkellisesti siirtää meidät näkyvän keskeltä sinne, mihin emme näe.
Pontus Purokuru
(SE)
Taru Happonen målar som en arkeolog. Hon undersöker satellitbilder, celler, moderkort och hudens yta ur en annan tids perspektiv. I målningarna syns knappast något mänskligt. Hon utför en dissektion av en omgivning som befinner sig i ett skede av långsam kollaps och mutation.
Som man dagligen kan läsa i nyheterna, lever vi i en tid av planetomfattande förstörelse. Samtidigt uppstår nya biologiska, geologiska och syntetiska arter: plastätande bakterier och nya stentyper i vilka avfallsprodukter från fossilindustrin smälter in. Det levande, det livlösa och det konstgjorda blandas samman, denna tid flyter ihop med den kommande. Världen förändras utan hänsyn till människans känslor, till tiden efter människan(s existens).
Ibland blir förändringen synlig först när man ändrar på betraktandets skala. Detta är grundrörelsen som förekommer i utställningen: att zooma in och ut ur människans erfarenhet.
Hålformade och ögonliknande former återkommer i verken i olika skalor, likaså kretskortsliknande kopplingsscheman. Även i naturen upprepas liknande strukturer genom olika skalnivåer. Trädens blad innehåller ”ögon” på mikroskopisk nivå, likaså cellerna. Neuronernas nätverk påminner om moderkortets ledningsbanor, och båda påminner i sin tur om satellitbilder av flygplatser och städer. Strukturerna optimerar överföringen av signaler och energieffektivitet. Nervsystemen med sina synapser, transistorerna med sina logikportar och städerna med sina gatunät visar hur fysikens lagbundenheter skalar upp.
I verken har använts marmor-, sten- och aluminiumpulver, samt lim, papper och trä. I materialvalen sker en liknande sammanflätning som i de skalor och tidsdimensioner som verken skildrar. Färgerna och materialen som används i verken passar in med Borgå Konsthalls betong och aluminium, såsom en levande art alltid anpassar sig till sin rådande omgivning. Utställningen behandlar de djupa geologiska tidernas lager och rörelser i skalor som är främmande för människans erfarenhet. Helheten är på samma gång öm och störande.
Målningarna sträcker sig mot det skulpturala, som när tvådimensionella ytor blir till tredimensionella gestalter genom att rullas eller vikas. När ytan på gestalterna skalas av och vecklas ut, vilket sker i flera av Happonens verk, återvänder man till den tvådimensionella nivån.
Målning på duk har länge förklarats höra till det förflutna, och konstundervisningen betonar numera de utvidgade konstformerna. Happonen visar att måleri utförd på rektangulär duk har kraft. Även om verken verkar icke-mänskliga, påminner de oss om varför människan i tusentals år har betraktat den målade ytan: för att den för ett ögonblick kan förflytta oss från det synligas mitt till det som vi inte kan se.
Pontus Purokuru